Ansaitsematon armo
Kolmas sunnuntain ennen paastonaikaa eli vanhalta nimeltään
septuagesimasunnuntai (lat. septuagesima tarkoittaa järjestyslukua
seitsemäskymmenes) ilmoittaa, että pääsiäiseen on vielä aikaa noin 70
päivää (tarkkaan ottaen 9 viikkoa eli siis 63 päivää!). Nyt on
taitekohta joulun ja pääsiäisen välillä. Joulunaika on päättynyt, ja
katseet suunnataan kohti pääsiäistä. Papiston paaston alkamisajankohta
on perinteisesti ollut nimenomaan tässä; muu kirkkokansahan aloittaa
paaston vasta laskiaissunnuntain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta.
Päivän otsikko on 'Ansaitsematon armo'. A-r-m-o eli Ansaitsematon
Rakkaus Minun Osakseni tarkoittaa sitä, että me emme voi kerskua mistään
omastamme, kun pelastuksestamme ja taivaspaikastamme puhumme. Kiitos ja
kunnia, ansio ja kerskaus kuuluvat alusta loppuun asti yksin Herralle
Jeesukselle Kristukselle. Armo on sellaista hyvää, mitä sen kohteena
oleva ei ansaitse. Moni alkaa sen tähden pohtia, millä perusteella
Jumala sitten toisia armahtaa eli pelastaa. Ja miksi toiset kuitenkin
näyttävät jäävän armosta osattomiksi eli uskoa vaille.
Ehkä Sinuakin on joskus askarruttanut seuraava kysymys: "Miksi Jumala on
valinnut juuri minut pelastukseen ja taivaaseen, kutsunut juuri minut
lapsekseen?" Ainakaan silloin, jos olet perheesi tai lähisukusi,
työpaikkasi tai naapurustosi ainoa uskoa tunnustava kristitty, et ole
voinut välttyä tuolta kysymykseltä. Miksi niin monet elävät aivan kuin
Jeesus ei olisikaan noussut haudastaan ja antanut lähetyskäskyään
"Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni"? Miksi niin
monet kulkevat tekojen tien raskasta taakkaa mukanaan kantaen, aivan
kuin Jeesus ei olisikaan täyttänyt lakia meidän puolestamme? Miksi niin
monet riutuvat syyllisyytensä maahan painamana, aivan niin kuin Jeesus
ei olisikaan sovittanut meidän syntejämme Golgatan ristillä? Miksi niin
monet masentuvat ja menettävät elämän halunsa ja rohkeutensa, aivan niin
kuin Herra ei olisi koskaan luvannut antaa meille tulevaisuutta ja
toivoa?
Miksi juuri minä olen saanut uskon ja uudestisyntymisen sekä siinä
elämisen lahjan niin monen muun kulkiessa laveaa tietä kohti kadotusta?
Miksi Jumala seurustelee juuri minun kanssani tuhlaten minulle aikaansa,
rakkauttaan ja anteeksiantamustaan? Miksi minä olen saanut oppia
tuntemaan Jumalan, kun niin monelle Hän näyttää jäävän kovin vieraaksi
ja kaukaiseksi? Olenko minä jotenkin parempi kuin toiset? Onko minussa
jotakin sellaista hyvää, jota toisissa, uskosta osattomissa, ei ole?
Miksi, Herra, olet valinnut juuri minut niin monien muiden joukosta?
Raamatun vastaus edellä esitettyihin kysymyksiin on yksiselitteinen ja
selvä: Ei Jumala ole valinnut minua sen tähden, että olisin toisia
parempi. Pikemminkin päinvastoin: Oikeastaan juuri sen tähden olen ja
elän uskossa, koska olen huono ja surkea - ja nimenomaan sen myös
ymmärrän ja tunnustan. Juuri heikkona, epäonnistuneena, paljossa eli
lopulta kaikessa rikkoneena ja itsekin rikkimenneenä, kohtaan
anteeksiantavan, elävän Jumalan. Jumala on valinnut sen, mikä on
maailman silmissä heikkoa ja alhaista. Evankeliumiin uskominen on
maailman silmissä hullutusta eli evankeliumiin uskovat ovat maailman
silmissä hulluja. Pohjimmiltaan Jeesukseen uskominen on täysin Jumalan
meille salatun armovalinnan seurausta.
Tällaiset maailman silmissä hullut - minut kuin yhtälailla Sinutkin,
veljeni ja sisareni Kristuksessa - on kutsuttu ei ainoastaan uskomaan
vaan myös toisillekin julistamaan tätä suurta hullutuksen sanomaa,
Herramme veristä pelastustekoa Golgatan ristillä. Siis julistamaan Hänen
tekoaan, ei vähimmässäkään määrin omia tekojamme. Jos Jeesukseen uskovat
olisivat kansan kermaa: menestyviä, rikkaita, arvostettuja ja
maailmanmielisten ihmisten kadehtimia, niin mihin enää mahtuisi
Jeesuksen ristin kautta tullut Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus?
Sellaisessa, joka ei itsessään ole mitään, tulee kaikkein kirkkaimmin
näkyviin Herramme hyvyys, viisaus ja voima. Jeesus asettaa lapsen
esikuvaksi taivaskansalaisille. Voimaa, valtaa, ymmärrystä, tietoa,
kokemusta, asemaa, omaisuutta ja itsemääräämisoikeutta vailla oleva
ihmisen alku edustaa juuri kaikkea sitä heikkoutta ja mitättömyyttä,
jonka Jumala on valinnut pelastukseen. Pienet ja mitättömät ihmiset
uskovat Jeesukseen - ja voi sitä suurta ja vahvaa, joka tällaisen
viettelee pois uskosta! Betonijärkäleen mukana meren pohjaan upottaminen
olisi viettelijälle kovin armollinen rangaistus.
Pieni lapsi on jatkuvasti täysin aikuisten huolenpidon ja hoidon
varassa. Lapsi ei voi mitenkään itse varustautua nälkää, kylmää ja
maailman pahuutta vastaan. Me aikuiset pyrimme usein omavaraisuuteen,
mutta Jeesuksen maailmassa tuon halun toteuttaminen johtaa pois
pelastavan uskon tieltä. Jeesukseen uskova ei voi hetkeäkään elää tai
kestää ilman Herran jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa. Anteeksiantamusta ja
Jeesuksen rakkautta ja niistä seuraavaa toivoa ikuisesta elämästä onnen
paratiisissa ei voi vähimmässäkään määrin varastoida, säilöä tai kerätä
talteen. Armo on joka ainoa päivä aina uusi; eilisen siunauksilla ei voi
tänään elää.
Jokapäiväisestä anteeksiantamuksesta elävä ja armosta taivaaseen kulkeva
ei vilkuile ympärilleen kysellen, minkälaisilla avuilla ja töillä
vierellä kulkevat sisaret ja veljet kohti taivasta ponnistelevat.
Armahdettu ei laskeskele sitä, onko tuo vierellä elävä nyt riittävästi
kilvoitellut ja nähnyt vaivaa ansaitakseen ikuisen elämän.
Jo lapsesta saakka olemme tottuneet ja oppineet tarkoin pitämään huolta
siitä, että sisarus tai kaveri ei vahingossakaan saa suurempaa
kakkupalaa kuin minä itse. Tai pääse lusmuilemaan yhteisesti
hoidettavista töistä vähemmällä vaivalla kuin minä. Oikeudenmukaisuuden
vaatimus on armoton ja kova niitä kohtaan, jotka näyttävät jotenkin
saavan ansiotonta etua meidän kustannuksellamme. Työn ja siitä saatavan
palkan pitää kulkea tarkoin käsikädessä; ja voi sitä vihaa ja raivoa,
jos joku näyttää saavan palkkansa liian helpolla! Voi jos joku saa
samasta työstä enemmän palkkaa kuin minä tai saman palkan vähemmästä
työstä!
Taivaaseen ja pelastukseen emme kuitenkaan kukaan yllä omilla töillämme.
Uskon ulkopuolelta asioita katseleva kyllä helposti kuvittelee toisin.
Uskova, joka kilvoittelee oikein elääkseen, näyttää helposti jotenkin
ansaitsevan paremman kohtalon kuoleman jälkeen kuin se, joka täällä vain
hummaa ja omia halujaan ja himojaan noudattaa. Ja usein uskova itsekin
tähän omavanhurskauden kuoppaan ja ylpeyteen lankeaa: "Kyllähän minä
sentään taivaaseen pääsen! Enhän minä varasta, valehtele, ryyppää ja
huoraa niin kuin nuo jumalattomat! Minähän olen hillinnyt himojani ja
hallinnut halujani lähimmäisiä rakastaessani ja Jumalaa palvellessani -
toisin kuin nuo turmeltuneet jumalattomat! Kyllähän minun jo aivan
oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaisesti pitää saadakin kerran parempi
osa kuin noiden toisten."
Yksinkertainen tosiasia on kuitenkin se, että kenenkään ihmisen
kilvoittelu, rakastaminen ja lain täyttäminen - oli hän sitten uskossa
tai ei - riitä maksuksi taivaspaikasta. Yksikään ihminen ei pääse
Jumalan lapseksi ja osalliseksi pelastuksesta sen tähden, että hän olisi
itse vähimmässäkään määrin tuota hyvää osaa ansainnut. Ei, pelastus on
jokaiselle meille meidän ulkopuoleltamme annettu lahja, jonka peruste on
täysin meidän oman elämämme ulkopuolella. Tuo perustus on Jeesuksen
täydellinen elämä ja kaiken sovittava kärsimys ristillä.
Ja tuo sovitustyö on juuri minun osakseni ja Sinun osaksesi kohdistettu
ja nimetty pyhässä kasteessa. Jos kastettu ei kuitenkaan usko
Jeesukseen, niin tuo kaste jää tyhjäksi ja voimattomaksi. Saamme uskossa
ottaa vastaan ja hyväksyä sen objektiivisen eli meidän ulkopuolisen
tosiasian, että kasteessa Jumala lahjoitti juuri minulle ja Sinulle
ikuisen elämän - ilman mitään ihmisen omaehtoista tahtoa tai
ponnistelua. Siksi uskova ei kysele sitä, onko vierellä kulkeva tehnyt
riittävästi hyvää pelastuakseen. Jos sitä aletaan kysyä, tulee
vastaukseksi aina ja ikuisesti: ei ole tehnyt riittävästi. Kukaan ei
pääse taivaaseen, en minä itse etkä Sinä, jos perusteita pelastukseen
aletaan etsiä meistä tai meidän elämästämme.
Minä pääsen taivaaseen ilman omia ansioitani. Armopalkan, jonka Jumala
lahjaksi antaa, suuruus on kaikille sama. Ihminen on joko tunnustanut
syntisyytensä ja saanut sen anteeksi Jeesuksen tähden - ja pääsee
taivaaseen; tai sitten ihminen ei halua pyytää pahuuttaan anteeksi - ja
joutuu kärsimään itse sen rangaistuksen iankaikkisessa kadotuksessa.
Pelastuksen suuruus ja armopalkka eivät ole missään järjellisessä tai
mitattavissa olevassa suhteessa ihmisen omiin mitättömiin ansoihin eli
suorastaan miinusmerkkisiin velkoihin.
Itse olen elävä esimerkki tuosta ansaitsemattomasta armosta. Kutsuihan
Jumala minut, kerran kasteessa taivaskansalaiseksi otetun, mutta
myöhemmin Isän kodista tuhlaajapoikana kauas maailmaan joutuneen yhdeltä
seisomalta uskoon. En minä vähimmässäkään määrin erottunut parempaan tai
hurskaampaan suuntaan esimerkiksi siitä suuresta opiskelijajoukosta,
jonka keskellä Suomen Turussa elin.
Näin sanoo Herra: - Älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä
voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan. Joka haluaa kerskua, kerskukoon
sillä, että tuntee Minut ja tietää, mitä Minä tahdon. (Jer. 9:22)
Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.» (KR 1992,
1Kor. 1:31)
. että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: »Joka kerskaa, sen kerskauksena
olkoon Herra». (KR 1938 1Kor. 1:31)
T
Päivitetty 23.01.2005